Jokunen päivä sitten työkaveri kirjoitti kommenttina Facebookissa mulle: "Mietin, kuinka paljon ihmisiä kohdatessasi haluat, että puhutaankin ihan jostain muusta? Että pääsee unohtamaan asian edes pieneksi hetkeksi?"

Jos jollekulle ei vielä ole blogin myötä käynyt selväksi, olen aikalailla sosiaalinen ihminen. Rakastan sitä, että istutaan kahvilla (tai teellä) ja jutellaan. Haluan tietää mitä ihmisille kuuluu ja kerron kyllä omista asioistakin.Tykkään kahvi- ja lounastauoista töissä, juttelen pitkiä puheluita työmatkoilla auton ratissa ja jään suustani kiinni milloin minnekin. Rintasyöpään sairastuttuani kerroin asiasta ensin läheisilleni, ja kesäloman loputtua kerroin asiasta myös töissä, harrastusten parissa, lasten opettajille ja lasten kavereiden vanhemmille. Aluksi kertominen oli vaikeaa, mietin kovasti miten tämän asian sanoisi, miten aloittaisi, miten toinen tämän ottaa. Siitä se sitten ryhtyi sujumaan, ja jossain vaiheessa opin ajattelemaan että ei mun tarvitse muita kannatella eikä murehtia siitä, että miten joku jaksaa tämän mun sairauden. Siitä onkin tultu siihen, että kun tässä jokunen viikko sitten tavattiin Helsingissä erään mun Rovaniemellä asuvan ystäväni kanssa, kysyi hän: "Mitä kuuluu?", johon vastasin: "Mulla on rintasyöpä". Toiset ihmiset ovat siis saaneet tämän uutisen minulta aikalailla päin pläsiä.

Ensisijaisesti olen onnellinen, iloinen ja otettu siitä, että ihmiset kysyvät miten jaksan, miten on mennyt, mitä seuraavaksi on tulossa. Joskus mietin että jaksaako muut koko ajan jutella tästä sairaudestani. Siis vastaus työkaverini kysymykseen, että jos tässä syövässä riittää puhuttavaa, puhutaan vaan, mutta oikein mielellään puhun jostain muustakin. Unohtamiselle ei ole tarvetta, kun tämä ei ole mulle mitenkään synkkä asia, hoidot on osa tätä elämänvaihetta nyt, ja rintasyöpä tulee varmasti olemaan osa koko loppuelämää, ja sen kanssa on opittava elämään. Maanantaina kävin mutkan Helsingissä yhden judovalmentajan kanssa, ja hänen kanssaan kuuden tunnin reissulla ei kyllä puhuttu tästä asiasta juuri mitään. Ei siksi ettei olisi haluttu vaan oli vaan niin paljon kaikkea muuta puhuttavaa. Joidenkin ihmisten kanssa viime viikkojen aikana ei juuri muusta ole puhuttukaan, eikä sekään haittaa yhtään.

Olin 90-luvun lopulla röntgenhoitajaopintoihin liittyen sädehoitoyksikössä työharjoittelussa. Siellä suurin ihmetyksen aiheeni oli se, että miten ihmiset voivat olla niin normaaleja, jopa iloisia, vaikka niillä on syöpä. Olen selittänyt sitä itselleni näihin päiviin saakka sopeutumisella ja sillä että ne potilaat, joita kohtasin, olivat hyväennusteisia rintasyöpä- ja eturauhaussyöpäpotilaita. Vasta nyt olen tajunnut että ei se pelkästään sitä ole. Se on myös sitä, että vaikka sairastaa, ei se sairastaminen ole koko elämä, siinä on myös se arki ja se ilo, muut ihmiset, muut omat ja muut muiden ihmisten asiat.

Mulla on käynnissä empiirinen tutkimus siitä, että minne kaikki tympeät ja ikävät hoitohenkilökuntaan kuuluvat ihmiset piiloutuvat kun minä tulen paikalle. Ei ole vielä selvinnyt. On paljon valitusta siitä, että hoitohenkilökunnalla on liian kiire ja ollaan töykeitä eikä välitetä potilaasta. Varmasti näinkin joissakin paikoissa on, mutta itse en onneksi ole vielä löytänyt niitä paikkoja. Todellisuudessa olen sitä mieltä että millainen potilas, sellainen hoitaja. Eli jos minä olen hymyilevä, vastaanottava, rauhallinen, keskusteleva, kuunteleva ja rehellinen potilas, saan varmasti hoitohenkilökunnalta hyvää hoitoa. Oma asenne vaikuttaa aina. Toki apua on myös siitä, jos ymmärtää millaista sairaalamaailma on, sen että minä en ole tuon hoitajan ainoa potilas, ja yllättävät muutokset voivat tehdä hänen kiireisestä päivästään entistä kiireisemmän. Ja jos mun hoito tai aika tai tutkimus on kymmenen minuuttia tai tunnin myöhässä niin mitä väliä sillä on? Ei se muuta mun hoitoa tai paranemista yhtään miksikään. Eikä mulla juuri sillä hetkellä ole mitään tärkeämpää paikkaakaan missä olla. Tai jos tuntuu että on, kannattaa miettiä uudelleen kuinka tärkeää se oma paraneminen nyt onkaan.

Mutta se vartalon tt. Lääkäri soiti eilen tuloksista. Ei mitään huolestuttavaa. Maksassa on ne hemangioomat ja kystat jotka ultraäänessäkin näkyi eikä tt niitä muuksi muuttanut. Niitä ei tarvitse edes seurata. Ja missään muuallakaan ei ollut mitään poikkeavaa. Tältä osin siis puhtaat paperit levinneisyystutkimuksien osalta. Syöpä oli rinnassa ja siinä yhdessä vartijaimusolmukkeessa eikä muualla. Hoidot jatkuvat siis suunnitellusti, ensin sytostaatit, sitten sädehoito ja perään lääkitys
.C0C96DB6-A57E-4AD1-A61C-C76C2D229BD6.jpg

Tänään on eka työpäivä sairasloman jälkeen. I'm ready for it!