Kaikkihan me ollaan koko ajan matkalla jonnekin. Joillakin on hyvin selvänä mielessään minne - onko se sitten suunnitelma, tavoite tai haave tulevaisuudesta. Mulla ei tässä viime vuosina ole ollut mitään suuria tavoitteita elämässä, kun tärkeimmät on saavutettu. Kaksi tervettä ihanaa lasta, mies ja mukava työpaikka. Nyt rintasyöpädiagnoosin jäljiltä olen pyrkinyt olemaan myös tyytyväinen tästä. Siinä toinen juttu, nekin meistä kenellä ei ole tavoitteita tai suuria suunnitelmia itsensä ja elämänsä varalle, harvemmin kuitenkaan ovat tyytyväisiä tässä hetkessä.
Eilen päätin olla perillä ja tyytyväinen siihen hetkeen. Lähdettiin lasten kanssa hurjalle metsäretkelle pimeään villiin luontoon. Olimme täysin luonnon armoilla pimeässä syksyillassa, vain repullinen eväitä, kuumaa kaakaota ja otsalamput turvanamme. Lähimmät katuvalot olivat sadan metrin päässä ja kotiinkin matkaa yli 500 metriä.

32995D0C-6D63-4220-8304-E58E64B1F7D7.jpg
Hengissä selvittiin ja hauskaa oli.


2B24F6C5-FF9E-492E-B88B-BFAC24645270.jpg
Paluumatkalla ehdittiin nautiskella kaupunkimaisemasta meidän puolelta järveä.

Tänään olen myös konkreettisesti matkalla jonnekin, aamuksi junailin Helsinkiin asiakkaan luo ja iltapäivällä lähti juna kohti Vaasaa, huomenna siellä päivä asiakkaan kanssa. Peruukki pääsi muuten mun kanssa reissuun, tänään ulkoilutin sitä asiakkaan luona ja myös huomenna se pääsee tositoimiin. Joskin kuten alla olevasta kuvasta näkyy, joutuu peruukki junamatkailemaan kassissa. Tänään puhuinkin työkaverin kanssa siitä, kuinka hassulta tuo peruukin käyttäminen tuntuu ja minulle tämä kalju on uusi normaali. Perustelin aamulla itselleni monelta kantilta että miksi tänään pitää peruukki laittaa päähän. Eihän sitä toki pakko ole päähän laittaa, mutta uusia ihmisiä tavatessa, tulevia projekteja ja yhteistyötä rakentaessa en halua että vastapuoli joutuu pohtimaan että miksiköhän mulla ei ole tukkaa, ja jos uskaltaa kysyä että miksi, miettiikö toinen että pystyyköhän tuo hoitamaan työnsä tai että miksi se on töissä kun sairaslomallakin voisi olla. Minähän en voi tietää miten kukakin ihminen syövän ja sen sairastamisen näkee ja kokee, joten olen siis itselleni perustellut että joissakin tilanteissa tuo peruukki on kaikin puolin hyvä vaihtoehto. 

Niin se alkaa tämäkin työputki olla kohta taputeltu, torstaina kotitoimistopäivä ja labrakäynniltä luvan haku ensi viikon sytostaateille ja perjantaina Tampereelle asiakkaan luo. Viikonloppu judojuttuja ja henkisesti valmistautumista seuraavan viikon kotona lepäilyyn, ensi maanantaina siis seuraavat sytostaatit. 

5394D265-7717-497D-8A3C-AAA3DA6B95AF.jpg

Junassa on hauska matkustaa, trallalallalaa... Ulkona pelkkää pimeyttä (jota siis tässä yritin kuvata, mutta ikkuna heijastikin vain kuvan minusta - jäi siis väliin kunnon selfieposeeraus)