Ensimmäinen asia mitä aamulla ajattelee ja viimeinen illalla. Se mikä antaa eniten ja ottaa eniten. Perhe. Se minkä puolesta pelkää ja siitä eniten iloitsee.

Kun sain tietää rintasyövästäni, oli ensimmäinen huoleni se että tulenko näkemään sen, että lapseni kasvavat aikuisiksi. En siis sitä että kuolenko tai miltä tuntuu olla sairas vaan se kauheus, etten saisi olla mukana lasteni elämässä. Tuolloin ei vielä ollut tarkkaa tietoa siitä millaisesta kasvaimesta on kyse ja onko se levinnyt. Niinpä silloin tipahdin aivan pohjalle ja odotin pahinta mahdollista tulevaisuutta. Tuosta on tullut pitkä matka ylöspäin koska tuollaiset ajatukset eivät juurikaan ole enää mielessä.

Lapsissa on se hyvä puoli, että vaikka he tietävät että minulla on rintasyöpä, pitävät he arjen pyörimässä. Lapset lähtevät kouluun joka aamu, joka päivä täytyy tehdä ruokaa, käskeä hammaspesulle, käskeä lopettaa kännykän räplääminen ja muistuttaa läksyistä. Ei voi uppoutua pelkästään omaan kurjuuteensa vaan pitää jatkaa eteenpäin. Toisaalta lapset on ihan älytön voimavara. Pieni hali tai vierekkäin pötköttely lapsen kanssa antaa energiaa ison ämpärillisen eteenpäin. Meidän perheeseen kuuluu minun ja mieheni lisäksi 8-vuotias poika ja 10-vuotias tyttö sekä mieheni edellisestä avioliitosta aikuinen poika, jolla on jo oma tytär. Hän ei asu täällä kotona, joten meidän arki pyörii neljän hengen voimin.

Minulle oli alusta asti selvää, että haluan kertoa rintasyövästäni lapsilleni mahdollisimman rehellisesti, mutta kuitenkin heidän tasolleen sopivasti (mikä se sopivasti sitten on, sitä on tässä pitänyt arvailla). Tyttärelleni, jolla ikää on enemmän, on kerrottu vähän enemmän kun hän on asiasta halunnut jutella ja pojalleni on asia mennyt enemmän tiedottamismielessä tyyliin :"Minulla on patti rinnassa ja se pitää leikata pois." "OK. Leikitäänkö legoilla?"
Tyttärestäni olen muutenkin huomannut että hän on huolissaan silloinkin kun hän ei sitä osaa sanoiksi pukea. Mutta se ihana tavallinen arki - kun arjen rutiinit pyörivät normaalisti, helpottaa se koko perheen elämää - pidetään kiinni siitä mitä elämä ennenkin on ollut. Kertomisessa on sekin etu, että lapset kun kuulevat asioita vaikka olisivat toisessa huoneessa (ja arvailevat loput), ei tarvitse niin paljon varoa mitä puhuu muiden ihmisten kanssa.

Elokuussa, viisi päivää ennen leikkausta käytiin juhlimassa rakkaiden ystäviemme hääjuhlia ihan ilman lapsia, kaksin. 

Meidän perheessä, niinkuin varmasti monessa muussakin perheessä, äiti on se perheen projektipäällikkö. Äiti tietää missä ne keltaiset sukat on, äiti tietää moneltako pitää lähteä treeneihin, kuka kuskaa, ketä pitää hakea kyytiin ja mistä, milloin on koulun myyjäiset, historian kokeet ja hammaslääkäri. Ja missä on miehen kadonneet pankkitunnukset. Normaalisti äiti vielä toteuttaa kaiken tuohon liittyvän. Nyt onkin se haaste, että pitäisi osaa antaa niitä hommia enemmän isän tehtäväksi. Ihan ensiksi täytyy olla onnellinen siitä, että perheessä on se toinenkin aikuinen. Sitten pitäisi vielä muistaa että sillä toisellakin aikuisella on uusi tilanne elämässä, sillä sairastuminen ei koske pelkästään minua vaan myös häntä. Tottakai toinen yrittää olla reipas mutta hänenkin tunteilleen pitäisi jossain olla tilaa. Mieheni on arvostanut suuresti niitä ihmisiä, jotka ovat jaksaneet kysyä miten hän jaksaa ja niitä, jotka ovat toivotelleet tsemppiä koko perheelle. Olen puhunut sairastumisestani ja sairastamisestani paljon. Sukulaisten, ystävien, tuttavien ja työkavereiden kanssa. Niinpä välillä tuntuu että päivän aikana on tullut puhuttua jo niin paljon, että kun päivän rauhallinen hetki miehen kanssa tulee, tuntuu itsestä että en minä taas jaksa jauhaa tätä samaa asiaa. Niinpä miehestäni välillä tuntuu että en hänelle juttele asioista kuten muille, tai että en osaa hänelle asioista puhua. Ei siinä siitä ole kyse, vaan oikeastaan siitä, että kai sitä haluaa myös pitää arjen mahdollisimman normaalina eikä antaa sen pyöriä tämän sairastumisen ympärillä.

Meillä ei olla totuttu siihen että minä olen sairaana. Minä itse kaikkein vähiten. Ja enhän minä tavallaan sairaana olekaan. Mä olen hoidoissa ja välillä sitten väsynyt tai kärsin muista oireista. Meillä siis opetellaan uutta maailmanjärjestystä tässä perheessä. Saa nähdä millaiseksi se muotoutuu.

Arki on sitä, että ei voi jäädä koko päiväksi sohvan pohjalle makaamaan. Tänään mentiin leffaan lasten kanssa katsomaan Ihmeperhe 2. Koska närästää, vääntää mahaa ja suun limakalvot on puhki, ei voi syödä poppareita, ostin leffaan jätskiä (kuvan alareunassa pikkasen pilkottaa Ben&Jerry's purkki).

Ja mitä siitä leffasta opittiin? No tämä: "Oikein tehtynä vanhemmuuskin on sankarillista", Eira, Ihmeperhe 2