Sytostaattien jälkeinen aamuyö numero kuusi, yksi yö jouluaattoon. Kirjoittelin neljänsien sytostaattien jälkeen maanantaina, että ilman kortisonia ei ole tarvinnut valvoa. Guess what? Dexametason is back! Torstai-iltana olo oli jo niin huono, että päätin perjantaille ottaa puhelun omalle hoitajalleni. Hoitajani vastasi suurena yllätyksenä puheluun heti. Lahdessa siis on sellainen käytäntö, että sille omalle hoitajalle, joka nuo sytostaatit tiputtaa, on suora numero, ja hän sitten soittelee takaisin kun ehtii muiden potilaiden hoidolta. Ekan kerran soittelin ja yllätyin heti vastaamisen lisäksi siitä, että hoitajani muisti minut kun kerroin nimeni ja sen että tiistaina sain juuri ekat CEF:it. (Itse kun en välillä muista puhelimessa nimen perusteella itsensä esittelevää ihmistä millään, vasta parin lauseen jälkeen ryhtyy tajuamaan kenen kanssa puhuu...)
Huono oloni on siis jatkunut, syöminen on jäänyt vähälle ja oksettava olo oli ollut enemmän tai vähemmän ympäri vuorokauden. Hoitajani konsultoi sitten lääkäriä ja palasi ohjeiden kanssa. Koska Dexametasoni (kortisoni) voimistaa pahoinvointilääkkeiden vaikutusta, otetaan se käyttöön, 4 tablettia päivässä, ja jatketaan samoilla pahoinvointilääkkeillä tämä kerta. Vaikutus on ollut hyvä. Pahoinvointi on lähes poissa ja energiaa riittää taas. Seuraavaan sytostaattikertaan lähdetään sitten vahvemmilla pahoinvointilääkkeillä, Emend-nimisellä, jossa yksi tabletti otetaan ennen sytostaatteja ja sitten kahtena seuraavana päivänä yksi tabletti. 

Dosetti tuli taas käyttöön, kun lääkityksiä lisättiin. Aamulla menee 2xGranisetron (pahoinvointiin), 1xPrimperan (pahoinvointiin), 4xDexametason (pahoinvointiin), 1xSomac (närästykseen). Sitten pitkin päivää Primperania ja illalla vielä Granisetronia.

Heräsin tänä yönä klo 1.37. Olin kyllä mennyt illalla ennen kymmentä nukkumaan mutta ei tuo unimäärä ihan riittävä taida olla. Niinpä päätin että kyllä se uni tulee. Makoilin sängyssä reilun tunnin, ja on se uskomatonta miten ei voi rauhoittua kun aivot käy kierroksilla. Tein mielikuvarentoutusta. Makaan lämpimällä niityllä metsän reunassa... METSÄN! Joulukuusi pitää muistaa kastella aamulla! Ja tätä rataa. Niinpä vähän ennen kolmea luovutin ja siirryin sohvalle. Facebookissa ja Instagramisa ei tuohon aikaan yöstä tapahdu juuri mitään. Sarjoja ja elokuvia ei jaksaisi keskittyä katsomaan. Pakotin kuitenkin ajan tappamiseksi itseni katsomaan Netflixistä Blacklist-sarjan viidennen tuotantokauden viimeisen jakson, joka on mulla roikkunut katsomatta ainakin kuukauden. Ei juonipaljastuksia tähän kohtaan. Sen jälkeen selailin Pinterestistä jouluruokaideoita (joulumenuhan on jo tehty ja kaupassa käyty, mutta aina voi hiukan tuunailla...) ja ajattelin että jos tekisin punajuuri-fetasalaattia (meidän joulupöydässä ei ole rosollia) ja lohimoussea alkupalaksi mieheni siskon tuoman joululeivän päälle. Ja kun nämäkin suunnitelmat oli tehty, siirryin Veikkauksen rahapelien äärelle.

Pelasin ensi viikon lotot ja tälle yölle pari noita jatkuvasti arvottavia pelejä. Ja ei, vaikka kello juuri nyt on jo 5.24 en vielä ole käynyt tarkistamassa tuliko voittoja. Joudutte jännäämään kirjoituksen loppuun saakka. En Veikkauksen pelejä voi ihan säännöllisesti sanoa harrastavani, mutta kun 11 vuotta sittten jäin äitiyslomalle, tein oman Veikkaus-tilin ja harrastin pitkävetoa. Tuhlasin siihen rahaa puolessa vuodessa ainakin 20 euroa. Pelasin pienimmällä mahdollisella panoksella varmoja kohteita ja sain aina sen verran voittoja että pystyin tekemään taas seuraavan pelin. Ja nyt ne, joilla on ollut pieniä lapsia, tietävät että ei löytynyt ihan jatkuvasti aikaa tuota pelaamista harrastaa. Nykyään tulee silloin tällöin lotto tehtyä, joskin viime viikolla tein myös pitkävedon - mun takuuvarmat kolme lätkäkohdetta päättyivät kaikki tasapeliin enkä ollut yhtäkään tasapeliä veikannut. Saa olla koko pitkäveto vähän aikaa.

Ja kuten pohjustuksesta voi päätellä, lykkäsin blogin kirjoittamista viimeiseen saakka. Tämä kun on sellainen aivojen aktivoija, että turha kuvitella saavansa unta enää jos koneen avaa ja ryhtyy kirjoittamaan. Näillä unilla siis mennään nyt.

Melko pitkän alustuksen jälkeen varsinaiseen asiaan. Otsikoin kirjoituksen tänä yönä otsikolla Rankka, Rankempi, Rankin. Tämä viikko menee kategoriaan rankka. Tai ainakin nyt on helppo noin sanoa kun olo on helpottanut, voi olla että torstaina olisi kuvaus ollut jotain muuta. Rankkaa oli se, että mulla on harvoin elämässäni ollut tilanteita jolloin tarvitsisi pakottaa itseään syömään. En koskaan syö vain energiaa saadakseni vaan syön siksi että syöminen on mukavaa ja ruoka maistuu hyvältä. Rankkaa oli se että jos söi, ei olo muuttunut yhtään paremmaksi. Vaikka mitään ei jaksanut tehdä, ei kuitenkaan väsyttänyt niin paljon että olisi voinut nukkua pahan olon yli. Ja pahassa olossa ei oikein jaksanut keskittyäkään mihinkään. Rankempaa olisi jos ei olisi ihania läheisiä rinnalla tukemassa, toivoa tulevasta ja hyvää ennustetta. Rankinta olisi jos tietäisi kuolevansa pian. Mutta nyt on vain siis rankkaa. Tai ei enää. Kiitos Dexametasonin.
Vaikka sytostaattien jälkeisenä aamuna oli huono olo, kävin kävellen saattamassa pojan kouluun alle kilometrin matkan päähän. Paluumatkalla pysähdyin näpsimään kuvia kutsuvasta avannosta. Ensi vuodelle on tavoitteena aloittaa taas avantouinti. Jos saisi koko perheen mukaan. Viikko sitten perjantaina käytiinkin tyttären kummisedän ja -tädin mökillä avannossa nuorinta (8-vuotiasta) lukuunottamatta, jolle taisi yksin 1,5mx1,5m kokoiseen mustaan reikään meneminen olla kaameampia ajatus kuin kylmä vesi.

Olen kirjoittanut aiemmin siitä, että tässä hoitoputkessa ollessa odottaa jopa innolla seuraavia vastaan tulevia asioita. Nyt voin ensimmäistä kertaa todeta, että seuraavia sytostaatteja en todellakaan odota innolla. Vaikka tiedän että enää kahdet sytostaatit on jäljellä, tulee tammikuun 8.päivä olemaan varmasti yksi epämiellyttävimpiä odotettavia kokemuksia tähänastisessa hoitoputkessa. Täytyy tsempata itseäni sillä, että ensi kuu on viimeinen kuukausi kun sytostaateilla täytyy käydä, koska viimeisetkin sytostaatit ehtii tammikuulle.

Meillä oli mieheni kanssa eilen 14-vuotishääpäivä. Minut yllätettiin sänkyyn lahjapaketilla, enkä edes ehtinyt avata sitä lahjaa kun tuli liikutuksesta itku. Joka vuosi olen hääpäivälahjan mieheltäni saanut, ja melko usein itsekin jollain tavalla muistanut. En suinkaan ollut unohtanut hääpäiväämme, mutta tässä mylläkässä eivät aivoni olleet rekisteröineet sellaista ajatusta, että kumpainenkaan meistä hääpäivää erityisesti olisi noteerannut. Lahjan sisältökään ei todellakaan jättänyt kylmäksi. Sain lahjaksi Kalevala-korun vuoden 2018 roosa nauha riipuksen. Itse en tuon olemassaolosta edes tiennyt joten mieheni asiaan paneutuminen lämmitti myös erityisesti.

​Ja tulokset tämän yon Pore-, Tähdenlento- ja Syke -peleistä. Ei voittoa. Elämä jatkuu. Aamulla Kauppahalliin kalahankinnoille. Mukavaa Joulua kaikille!