Näin vuoden lähestyessä loppuaan on työpaikoilla ja järjestöissä tapana ryhtyä katsomaan tulevaa vuotta ja sen suunnittelua. Kuinka moni meistä ihmisistä tekee näin? Millaisia asioita me mietitään eteenpäin? Monilla meistä on haaveita - isompi talo, uusi auto tai uusi työpaikka. Joku teke konkreettisiakin toimia - varaa etelänloman seuraavaksi kesäksi, joku hiihtomaviikon lappiin. Joku päättää saada itsensä kesäkuntoon tai haaveilee viettävänsä enemmän aikaa perheensä kanssa. Kuinka moni muistaa katsoa taaksepäin ja miettiä sitä, missä suunnitelmissa tai haaveissa on tapahtunut edistymistä joita pitää itse tärkeänä? Muutoksilla on myös tapana kasautua. Muistan jostain lukeneeni, että ihmisen mielenterveydelle ei ole hyväksi, että yhden vuoden aikana tapahtuu enemmän kuin yksi iso mullistus. Että ei kannattaisi samana vuonna vaihtaa työpaikkaa, asuntoa ja puolisoa. Ja silti monet "laittavat kerralla koko elämän uusiksi".

Monet sanovat, että kun käy lähellä kuolemaa, sairastuu vakavasti tai läheinen sairastuu vakavasti, menee elämä uusiksi ja elämänarvot muuttuvat. Omassa elämässäni en koe että suuresti olis tulevaisuuden suunnitelmat sairastumisen myötä muuttuneet. Muutenkin on tullut elettyä viime vuodet ihan päivästä päivään ja hetkessä sen kummempia suuria suunnitelmia tekemättä. En sano että muiden pitäisi näin tehdä, mutta kun tässä on pohtinut että miksei minulla ole tavoitteita elämässä, täytyy sen johtua siitä, että mulla on hyvä työpaikka, koti, kaksi ihanaa lasta ja mies. Toki mä haluaisin olla paremmassa kunnossa ja laihempi ja sitä sun tätä, mutta eikö me kaikki?

On tässä toki seuraavaksi puoleksi vuodeksi toimintasuunnitelmaa kolmen viikon välein toistuvien sytostaattien kanssa, helmikuussa alkavan sädehoiton kanssa ja lääkehoidon aloittamisen kanssa. Ja kun tähän samaan rytmittää puolikkaan työajan, lasten ja omat harrastukset ja ystävät ja kaverit niin ei tarvitse suurempia suunnitelmia. Paitsi kesän alkuun tuli suunnitelmiin reissu Tallinnaan Bon Jovin keikalle!

Lasten kanssa kävin viime perjantaina päiväreissun Tallinnassa. Kierreltiin vanhassa kaupungissa nähtävyyksiä ja syötiin hyvin ihanassa kahvilassa ja ravintolassa.

Eilen oli toiset sytostaatit. Edellisenä yönä valvotti, heräsin jo kolmelta, syytin kortisonia mutta taisikin olla jännitystä, koska viime yönä vetäisin kortisonista huolimatta yli kahdeksan tunnin yöunet. Nyt oli siis toinen kolmesta Doketakseli-tiputuksesta ja tämän perään tulee kolme kertaa CEF-lääkitys jossa on kolmea eri lääkeainetta. Tuon CEF-cocktailin sivuvaikutuksista en ole vielä uskaltanut lueskella, vaan mulla on lääkärikäynti tiedossa kolmannen Doketakseli-hoidon jälkeen. Eiliset sytostaatit menivät yhtä rauhalliseen tahtiin kuin ensimmäisetkin, vähän aikaa tiputuksen aloittamisen jälkeen tuli selkään kipua ja jouduttiin tiputus keskeyttämään ja huuhtelemaan välillä keittosuolalla. Uudelleen yrittämällä  sitten onnistui mutta neljä tuntia meni kokonaisuudessaan aikaa. Normaalisti tuo menisi parissa tunnissa. Varoittelivat nyt jo että kolmannellakin kerralla mennään rauhallisella vauhdilla. Seuraavat sytostaatit siis kolmen viikon päästä. Vointi on tänään ainakin vielä hyvä, mutta työt olen pyrkinyt laittamaan tauolle tämän viikon osalta. Äiti tuli tänne meille täksi viikoksi auttelemaan ruuanlaitossa ja pyykkäyksessä, meillä kun on tuo toinenkin potilas kun miehelläni on jalka leikattu ja kipsissä niin ettei saa vielä pariin viikkoon varata jalalle ollenkaan.

Viime viikolla kävin työreissun Oulussa - horisontissa Oulun valot.

Edellisestä kirjoituksesta onkin kotvanen aikaa. Vointi on ollut viimeisen pari viikkoa hyvä, ja lasten syysloma ja töiden aloitus vetäisivät minut niin vahvasti takaisin normaaliarjen pyöritykseen (eikä ollut edes unettomia öitä) joten kirjoittelu jäi hetkeksi aikaa. Olen kuljeksinut kaljuna paria päivää lukuunottamatta, jolloin käytin peruukkia, ja sitäkin lähinnä siitä syystä että vaikka tukka on leikattu lyhyeksi, tippuu siitä sänkeä kun kaikki ei vieläkään ole lähtenyt, ja oli aika epämukava olo työpäivän päätteeksi kun paidan alla niskassa kutittaa hiuksen pätkät. Tykkään tästä kaljustani ja näyttää siltä että peruukki jää melko vähälle käytölle. Muutamat ihmiset ovat kaljun tarinaa kyselleet ja se onkin ollut hyvä avaus rintasyövästäni kertoa - kun sitä ei ole minulla halua salaillakaan. Kävin tuttavani mukana labrassa yhtenä päivänä, ja sieltä hoitaja kysäisi minulta ja vieressäni istuvalta vanhemmalta herrasmieheltä että "oliko herroilla laboratorioon aika varattuna". Hiukan meinasi naurattaa kun sanoin että ei, saattajana tässä vain. Kai minussa jotain maskuliinista sitten on...

Yhtenä päivänä syyslomalla käytiin Lapakistossa makkaranpaistossa.

Terapiakoira kävi yhden yön kyläilemässä omistajansa kanssa. Käytiin aamulenkillä nauttimassa ensilumesta (joka on toki sulanut pois jo).

Sain päälle lämmikettä kahden pipon verran ihanalta Tiinalta pohjoisesta. Pipolanka on merinovillaa ja bambua. On ollut kovassa käytössä pipot yötä myöten - tukan sänki pistelee niin nukun öisinkin pipo päässä.

Ja loppuun vielä Aleksanteri-fiilistelyt. Reiluun kahteen viikkoon olen nyt käynyt kolme kertaa Aleksanteri Hakaniemen keikalla. Ekasta kirjoitinkin aiemmassa kirjoituksessa, toinen keikka oli Tallinnasta paluumatkalla laivalla ja vielä toissapäivänä sunnuntaina kauppakeskus Karismassa. Näillä jaksaa hetken, vaikka jo seuraavaa keikkaa kyllä katseltiin että minne mentäis - mies kyllä sanoi ettei tänä vuonna enää tarvitse mennä... Pitäisköhän ottaa se mukaan ens kerralla :)