Keskiviikkona, toisena päivänä tiputuksen jälkeen unirytmi on edelleen sekaisin, mahaa turvottaa ja kolotusta ja särkyä on vähän siellä täällä. Tiistaina pistin valkosolujen kasvua aktivoivan Neulasta-injektion (tai oikeastaan jouduin pyytämään miestäni sen pistämään, jostain syystä se nahka siinä sormien välissä ja neula toisessa kädessä eivät millään suostuneet lähentymään toisiaan omin voimin). Tuo injektiokin saattaa kolotuksia ja särkyjä aiheuttaa. Ja päänsärky - sitä on ollut. Jostain luin että se saattaa olla pahoinvointilääkkeiden sivuvaikutus.

Mutta se työterveyslääkäri. Mulla oli sille asiaa koska olin itse järkeillyt ja vähän töissäkin jo mahdollisuuksia suunnitellut, että tekisin puolikasta työaikaa sytostaattien aikana. Kelalla on sellainen juttu kuin osasairaspäiväraha, ja sitä varten täytyy ensin olla tietty aika kokonaan sairaslomalla ja sitten saada todistus siitä, että kykenee tekemään osittain töitä. Todistus irtosi (olisi varmaan irronnut onkologiltakin aiemmin, mutta kun en siinä kohtaa tajunnut pyytää) ja työt alkavat osa-aikaisena nyt sitten 19.10.2018. Pystyn tekemään pääosin etätöitä, eikä tarvitse joka päiväkään niitä töitä tehdä, vaan voi hyvinä päivinä tehdä töitä ja huonoina päivinä levätä. Toisethan ratkaisevat tämän asian niin että ovat töissä, mutta ottavat aina sairaslomaa huonoiksi päiviksi ja toki sairaslomalla voi olla ihan kokonaankin. Itselleni tuntuu luontevimmallata ajatus siitä, että voin tehdä välillä myös töitä. Toki tilanne voi muuttua jos ei vaan jaksa. Työterveyslääkärille sitten epäilin myös että taitaa olla ummetusta sytostaattien jäljiltä, kun ei ole maanantain jälkeen maha toiminut. Neuvoi sitten käyttämään Pegorionia ja 24 tuntia ja 8 annosta (ja kovaa ähräämistä) myöhemmin ummetus oli kuin muisto vain. Sitä seurasikin sitten päivän kestävä ripuli. 

Vartalon tietokonetomografiaa varten ei tarvinnut erityisesti valmistautua, tunti ennen tutkimusta piti olla syömättä. Vointi oli sen verran särkyinen ja olo hutera että pyysin mieheni kuskiksi sairaalareissulle. Olin elämässäni ekaa kertaa tietokonetomografiatutkimuksessa enkä ollut ennen saanut jodivarjoainettakaan. Jodivarjoaineessa on sellaisia hauskoja ohimeneviä tuntemuksia, että kuumottaa ja tuntuu kuin tulisi pissat housuun. Lisäksi nieluun ja suuhun tuli outo maku, sitä kuulemma kuvaillaan raudan mauksi, mutta mä en maistanut mikä se on kun kolmatta päivää maistuu sytostaattien takia jo oudolle suussa. Olen itse koulutukseltani röntgenhoitaja mutten hoitotyössä ole ollut pitkään aikaan. Siitä ajasta kun itse olen hoitajana joskus tietokonetomografioita kuvannut, on laitteet tulleet eteenpäin lähes yhtä paljon kuin vertaisit polaroid-kameraa digitaalijärjestelmäkameraan. Niinpä siis olo tutkimuksen jälkeen oli hiukan sellainen - oho, joko se on ohi.

Vartalon TT kuvattiin PHKS:an akuutissa eli päivystysyksikössä. Odotustilassa oli rauhallista ja sattumalta törmäsin odotusaulassa myös tuttuun, joka on sairaalassa töissä ja hän jäi hetkeksi pitämään minulle seuraa kun odottelin kuvaukseen pääsyä. Ensi viikolla 18.10.2018 onkologi soittaa että mitä tuolla vartalon TT:ssä on näkynyt.

Mietin jo kesällä kun sain rintasyövästäni tietää, että pitäisikö minun purkaa tunteitani jonkinlaiseen blogiin. En kuitenkaan kokenut sitä luontevaksi tai muutenkaan itselleni sopivaksi asiaksi. Nyt valvottujen öiden myötä mieli on kuitenkin muuttunut ja kirjoitin siis nämä aikki ensimmäiset tekstit tässä yhdelltä istumalta. Olen ollut avoimena sairastumiseni suhteen, kertonut siitä töissä työkavereille ja osalle asiakkaista, harrastuksissa, kaveripiirissä ja sukulaisille. Olen kokenut että minun itseni on helpompi olla kun ei tarvitse kierrellä tai kaarrella. Kerroin rintasyövästäni myös Facebookissa sytostaattihoitojen alkaessa. Sain uskomattoman määrän kannustusta ja tsemppiä. Olen jonkin verran lukenut muiden rintasyöpään sairastuneiden kokemuksia blogeista ja artikkeleista, ja vahvasti niistä on itselle tullut hyvällä tavalla fiilis, että kirjoittamalla voi jäsentää ajatuksia myös omassa päässään. Eikä siitä tietenkään haittaa ole myöskään, jos joku kokee saavansa apua tai tukea tai kyvyn myötäelää näiden tekstien kautta. Viimeinen niitti tälle kirjoittamisen aloittamiselle taisi kuitenkin olla erään tuttavani kommentti Facebookissa: "Mites ois sellainen blogi, sellaiselle riittää aina tilaa. Tai kirjoittelet kirjan". Saattaa olla että tuo oli sarkasmia, mutta ihan vaikka piruillessani nyt sitten kirjoittelen.